Luminen tarina

Yskin niin kovaa, että kurkkuun koskee. Kuume ei ole laskenut viikkoon, vaikka apteekista haetut rohdot maksoivat pienen omaisuuden verran. Tukkoinen nenäni ei päästä ilmaa sisään eikä ulos, vaan toimittaa pikemminkin pulssimittarin roolia. Siitä voi tuntea pulssin heti aivastelun ja yskimisen jälkeen.

Tänään on jouluaatto. Asun yksin kissani, Jesperin kanssa pienessä kerrostalokaksiossani kaupungin laidalla. Jesperin kanssa olemme tunteneet jo viisi vuotta. Vain kuukautta ennen Jesperiin tutustumistani sain kuulla silloiselta mieheltäni, että hän on pettynyt minuun, koska en voi saada lapsia. Syyhän ei ole minussa, vaan todella huono-onnisissa geeneissäni, jotka olen jostain kaukaa suvustani perinyt. Hän halusi perheen, oikean perheen, jossa on lapsia. Minulle olisi riittänyt paljon vähempikin. Minun ja hänen välinen rakkautensa.

Hänelle rakkulat munasarjassani olivat suhteemme kolmaspyörä, joten hän jätti avaimensa keittiömme tiskipöydälle, kahvinkeittimen viereen. Avaimenperänä oli hänelle ostamani littana lumiukkoriipus, jolla on ruskeanvalkoinen pipo päässä ja sen kärjessä pieni punainen tiuku, joka kilisee kun sitä heiluttaa hieman. Ennen kuin huomasinkaan, me -sanasta oli tullut minä. Monikko oli muuttunut yksiköksi. Keittiöstämme oli tullut minun keittiöni. Muistoja täynnä, kuten koko asunto, johon olimme muuttaneet yhdessä vain siksi aikaa, kunnes meillä olisi ollut varaa ostaa omakotitalo kaupungin taajamasta.

Yksinäisyys oli käsinkosketeltavaa. Masennuin ja koin itseni tarpeettomaksi. Saatoin istua olohuoneessa tunteja vain tuijottaen seinää ja hiljaa kuiskaten: ”Miksi juuri minä?”. Tunnit valuivat ohi ja aika tuntui merkityksettömältä. Yhtenä hetkenä saatoin hymyillä ja samassa purskahtaa hallitsemattomaan itkuun. Tunteeni olivat kuin jossain tynnyrissä, joka oli työnnetty kivikkoiseen alamäkeen ilman lupauksia. Hiljaisuus tuntui ymmärtävän minua hetki hetkeltä aina vain paremmin.

Päiväni kohokohdat koostuivat siitä, kun postimies tiputti terveisensä postiluukusta ulko-oven ja välioven väliin puiselle kynnykselle. Se pieni kolahdus lohdutti tarpeeksi, että saatoin nousta paikaltani noutamaan postin, samalla pyyhkien kasvoni kuivaksi. Kuukausi eromme jälkeen postin mukana tuli pieni lappu, jossa kerrottiin että alakerran naapurin kissanpennut olisivat luovutusiässä. Lappua koristi valokuva pienestä mustavalkoisesta nappisilmästä. Se oli Jesperi. Minun oma Jesperini.

Nyt viisi vuotta myöhemmin olen edelleen hänen kanssaan kahdestaan. Hän on helpoin tuntemani mies. On kotona ruoka-aikaan, saan häneltä pyytteetöntä huomiota ja lämpimiä katseita. Hänen rakkautensa on rehellistä. Eihän hän tietenkään ole täydellinen miehen korvaaja, mutta rinnassani palava hoivaamisen tarve palaa hänelle kauniilla, hyvin pehmeällä ruusunpunaisella liekillä. Jesperi auttoi minua masennukseni kanssa, eikä siitä ole jäljellä kuin katkera muisto.

Katkeruus miehiä kohtaan on pitänyt minut yksinäisenä. Työkaverini terveyskeskuksella ovat oikeastaan ainut kontaktini sosiaaliseen elämään. Puhun heilekkin vain silloin, kun on pakko. Emme puhu turhia, suhteemme on täysin ammatillinen. Lähtiessäni töihin, ajattelen oikeastaan vain sitä että pääsisin takaisin kotiin halaamaan kissaani ja leikkimään hänen kanssaan. Elämäni pyörii pientä ympyrää, mutta en oikeastaan osaa haaveilla mistään paremmastakaan. Olen huomannut, että asioiden pysyessä yksinkertaisina, niitä on helpompi hallita eikä pettymyksiä tule. Langat pysyvät käsissäni ja minulla on täysi hallinta omasta elämästäni. Ennen kaikkea minusta itsestäni.

Meillä oli vuosittain tapana rakentaa mieheni kanssa lumiukko kerrostalon takapihalle, puuterilumella peittyneen hiekkalaatikon päälle. Sillä oli päässään kutomani pipo, jonka olin tehnyt avaimenperää mallina käyttäen. Tarkalleen ottaen se oli lasten pipo. Avaimenperän lumiukkokaan  ei ollut iso, vaan pikemminkin lumiukkolapsi. Pieni luminen poika pipoineen ja hiilisine hymyineen.

Vaikka oloni tuntui kurjalta ja kylmänväristykset muistuttivat kuumeen olevan edelleen paikalla, päätin tehdän nostalgisen teon ja puin ulkovaatteet päälleni. Jesperi ei tarvinnut valjaita, sillä se oli tottelevainen kissa eikä karannut ikinä näkyvistä, vaan käveli vierellä kuten koulutetut koirat käyttäytymiskokeissa. Kaivoin pienen pipon hattuhyllyn perältä ja lähdimme Jesperin kanssa takapihalle. Minun pyörittäessäni pieniä lumipalloja, kissa herrani tuli avuksi. Ikään kuin se olisi ymmärtänyt etten ollut nyt kunnossa. Se puski päällään palloa eteenpäin, tassujen välillä livetessä liukkaaksi tampatulla lumella.

Kaivoin taskustani muutaman hiilen ja asettelin ne lumipojalle suuksi. Hymyyn tottakai. Etsin maasta lumen katkomia oksia ja tein niistä sirot kädet. Pieni porkkana vielä nenäksi ja viimeisenä pipo päähän, herttaisasti hieman kallelleen.

Katson luomustani vähän matkan päästä tyytyväisenä. Äkkiä mieleeni palaa avaimenperään kiinnitetty avain ja syy sen pöydällä olemiseen. Jalkani pettävät alta ja putoan polvilleni. Itken. On jo niin myöhä, ettei kerrostalojen ikkunoista näy valoja. Saan surra rauhassa. Kissa tulee istumaan viereeni ja näyttää ymmärtävän minua. Itken lapasiani vasten ja huokaan: ”Miksi juuri minä?”. Hetken kuluttua nousen ja käyn antamassa lumipojalle suukon sen kylmälle otsalle toivottaen sille hyvää joulua. Vinkkaan Jesperille merkiksi että nyt lähdetään takaisin sisälle.

Katson vielä kerran olohuoneen ikkunasta takapihalle. Siellä se nyt seisoo. Yksin ja kylmissään, kuten minäkin. Sammutan kynttilät ja kääriydyn peiton alle. Nukahdan kissan kehrätessä omalla paikallaan parisängyllämme. Nukun edelleen samalla puolella kuin ennenkin, petikaveri on vain vaihtunut karvaisemmaksi kehrääjäksi.

Havahdun, kun joku huutaa nimeäni. En ole aivan varma, mistä ääni tulee, mutta ääni kuulostaa omituisella tavalla todella tutulta. ”Aivan kuin... ei se voi olla” –ajattelen, kun olen juuri istuutumassa takaisin sängylle, kuulen äänen taas. Nousen ja kävelen hieman hämmentyneenä olohuoneeseen. Katson ulos ikkunasta, siellä on kesä. Siellä on pilvetön taivas ja pieni poika huutaa nimeäni hiekkalaatikolla lelujensa keskeltä, hänellä on pipo päässä, jossa on pieni punainen tiuku. Se kilisee iloisesti pojan hyppiessä paikallaan ja heiluttaessa käsiään. Lapsi hymyilee iloisesti mustavalkeassa t-paidassaan. Silminnähden hänen katseensa säkenöi onnesta.

En ole aivan varma mitä olen juuri sanomassa, mutta kysyn varovasti: ”Jesperi, mitä asiaa?”. Vaikka vastaus on yllättävä, se on samalla juuri se vastaus jota olin tietämättäni odottanut. Sinä hetkenä, sillä ikuisuuden kestävällä sekuntilla, kun tajuan vastauksen koskevan minua, rakastun palavasti.  Päässäni humisevat kaikki edelliset viisi vuotta, joita en tiennyt olevankaan. Näen kuinka olen sairaalassa, kätilön kannustaen minua ponnistamaan vielä kerran. Näen kuinka kakussa on ensin yksi kynttilä, sitten kaksi. Kolme, neljä ja sitten viisi kynttilää. Kuinka haparoimme yhdessä vauva-altaassa. Kuinka joulupukki sai hänet ensin pelästymään, mutta sitten lahjoilla kuitenkin leppymään. Hetkessä tajusin pelkääväni, että menetän hänet, vaikka en ole häntä edes vielä tavannut. Muistan epätoivoin hetket, kuinka pelkään ettei minun rakkauteni riitä hänelle. Ja se ensimäinen kosketus, kun viisi pientä sormea tarttuivat synnytyssalissa minun etusormeeni.

”Äiti, tule jo ulos!” –huutaa lapsi. ”Tule jo!”. Juoksen takaovesta omalle takapihallemme. Poika lähtee juoksemaan minua vastaan syli avoinna halaukselle. Kesäaurinko lämmittää kasvojani juostessani paljain jaloin häntä vastaan. Aika tuntuu hidastuneen ja välissämme olevat muutamat metrit tuntuvat ikuisuudelta. Laskeudun polvillen hänen eteensä ja kaappaan hänet syyliini. Aivan kuin en olisi tavannut häntä ennen, mutta samalla tunnen, kuin olisin tuntenut aina. Poika painaa poskensa kaulaani vasten ja hymyilee. En näe sitä, mutta tunnen kuinka hänen sydämensä pampattaa. Hän katsoo minua ja kysyy: ”Äiti, miksi sinä itket?”. ”Voi kulta pieni, kun minä vihdoinkin löysin sinut.”

Jättäydymme hetken vietäviksi ja olemme vain paikoillaan. Huomaan tuntevani, kuinka minulla on sylissäni nyt koko maailma. Kaikki rakkaus, mitä olen kokenut ja kaikki se mitä tulisin ikinä tarvitsemaan. Minun lihani ja vereni. Minun lapseni. Minun koko maailmani.

”Kuule, maistuiskos jäätelö?” –kysyin.
”JOO!” –hän vastasi innoissaan.

Tulimme jäätelöiden kanssa takaisin takapihan keinuille, jossa hän näytti kuinka korkealle oikein uskaltaakaan keinulla nousta. Katson häntä ylpeänä ja samalla hieman kauhuissani varoittaen, ”et sitten tipu, ethän?”. ”En en!” –hän vastasi hymyillen ja nousi yhä korkeammalle kohti korkeuksia. Hän huusi että voisi kohta koskettaa pilviä. Lämmin kesätuuli tervehti meitä,  jossa oli juuri leikatun nurmikon tuoksu. Tuoksuttelin sitä hymyillen silmät suljettuina.

Äkkiä huomaan, että onkin jo ilta. Jesperi on pesemässä hampaitaan ja valmistautumassa nukkumaan menoa varten. Seuraan hänen puuhiaan nojaten hiljaa oven pielukseen. Hän yrittää laulaa varmaankin muumilaulua, mutta sanoista ei saa selvää, koska hammasharja on tahnoineen päivineen hänen suussaan. Tilanne saa minut huvittuneeksi ja naurahdan. Hän ei ollut huomannut tuloani, joten hän leväyttää hammastahnan täyteisen irvistyksen, joka vesittyi kuitenkin leveän hymyn vallatessa kasvot.

Sängyssä otan hänet syliini ja painan hänen päänsä rintaani vasten. Sille kohdalle, jossa sydämeni pampattaa hänen sydämensä tahtiin. Emme sano mitään. Silitän hänen pellavan väristä tukkaansa, joka on ihanan pitkä ja kiharainen. Kiharat ovat kuin enkelillä. ”Minun pieni enkelini. Minun oma lumipoikani”.

Luemme yhdessä vielä hetkisen kirjaa, joka kertoo ralliautoista, hurjan hurjista kilpailuista ja niiden hassuista sattumuksista. Nostan hänet omalle pedilleen ja peitellen värikkäillä ralliautoilla kuvioidulla peitolla. Unileluksi hän kaappaa kainaalonsa pienen lumiukon jolla on tutun näköinen pipo päässä.

”Hyvää yötä äiti. Minä rakastan sinua.”

”Hyvää yötä kulta, niin minäkin sinua... Niin minäkin sinua.”

Annan vielä suukon hänen otsalleen ja kapuan itsekkin peiton alle ja sammutan sänkyni päädyssä olevan yövalon. Huoneessa on nyt pilkkopimeää.

Nukahdan Jesperin rauhallisen hengityksen tahtiin. Pää tyynyllä sitä kuunnellessani, voisin melkein kuvitella olevani veneellä ulapalla, jossa vesi olisi peilityynenä. Ei hetken katkaisevaa rauhattomuutta. Ei mitään poikkiteloista, vaan ainostaan rauha ja uskomaton tyyneys. Vain sydämen tykytys ja hengitys. Rauha. Onni. Hiljaisuus.

Tunnen jonkun pehmeän painavan poskeani. Se tökkii kevyesti ja kehrää. Kun avaan silmäni, niin siinä se on. Minun karvainen Jesperi kissani, jonka onnesta säkenöivät nappisilmät tuijottavat minua. Aivan kuin se tietäisi, missä olin juuri käynyt, tai mitä olin juuri nähnyt. Sängylleni oli ilmaantunut pipo. Se on ruskeanvalkoinen ja sen päässä punainen tiuku.

Isän tekemää lähiruokaa

Siemaisen kupistani juuri keitettyä kahvia ja katson puisen rullaverhon raosta ulos. Siellä on luminen lauantai aamu. En ajatellut katsoa taivaalle, jotta onko siellä pilvistä vai ei. Pihan lumiset puut saavat mielen ja kehon rennoiksi siinä yksinkertaisuudessaan kun ne nyt ovat. Yksinkertaisen kaunista ja rauhallista. Näin viikonloppuaamuna ei tule edes ajatelleeksi, miten tukka mahtaa olla. Tiesin, että pesemätön kuontalo ja eilen laitetut geelit sun muut saavat pään näyttämään uuniluudalta, hiusten osoittaessa samanaikaisesti kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta nyt on aivan sama. Olen kotona, eikä ole kiirettä mihinkään.

Olo on niin seesteinen, että ajatukset karkaavat vatsaani ja kuinka sitä haluaisin tänään täyttää. Yksi kysymys pojalleni ja vastaus on myöntävä. Tänään syödään sitä tuoreinta leipää jotai voi vain olla. Itsetehtyä, muodikkaasti sanoen lähiruokaa. Isän tekemää lähiruokaa.

Leipominen on siitä mukavaa, että se on yksinkertaista ja samalla niin rentouttavaa, että sitä voi suositella aivan kaikille. Jopa niille, jotka eivät ole ennen eläissään sitä kokeilleet. Neuvon mielelläni ja annan omista kokeiluistani vinkkejä. Jääkaapissa olisi porkkanoita, mutta ajattelen kuitenkin tehdä taikinan ilman oranssia lisäväriä. Hiivaleipäjauho, yhdessä puolikarkean vehnäjauhon kanssa saavat tänään toimia leivän viljaosana. Kukkurillinen suolaa, pussillinen kuivahiivaa ja puolisen litraa vettä. Koko komeus sekaisin yleiskoneella, liina päälle ja ajastin puoleen tuntiin.

Olin ostanut eilettäin itselleni jo kaksi vuotta haaveilemani Blu-ray –soittimen ja se suorittikin olohuoneessa sille osoitettua tehtäväänsä. Tänään katsotaan lasten elokuvia. Kaupasta tarttui mukaan pojan valitsema elokuva Planes (Lentsikat). Olohousujeni taskussa ollut puhelin ilmoitti ajan kuluneen ja nyt olisi aika laittaa taikina osiin. Ajattelin että antaa sen nyt hetken vielä kohota, kun elokuva olikin yllättävän mukaansa tempaava. Someriippuvaisen pakollinen kuvapäivitys Instagramiin elokuvasta ja sitten leivän tekoon.

Olen nyt viimeaikoina suosinut enemmän paikallisen leipomon leipää, jättäen Puikulat ja muut pötkylät kauppaan. Kyllähän leivän kuuluu maistua leivältä. ”Hyvvää sen olla pittää” –kuuluu suosimani leipomon sanonta. Ja niinhän se onkin. Mitäpä sitä suuhunsa sekundaa laittamaan, kun on parempaakin tarjolla?

Innostun taikinaa pyörittäessäni niin paljon sen koostumuksesta ja ympäröivästä valosta, että päätän napata jälleen uuden kuvan halkaistusta taikinasta. Kai tämä on sitä ammattisairautta, josta ei vain pääse näemmä eroon edes vapaa-ajalla. Mutta en valita, on tavallaan mukavaa kun voi ottaa ”työkaluja” kotiin mukaan. Kuusi vuotta harjoitettua silmän tarkkuutta on auttanut jos jonkinlaisissa tilanteissa. Valokuvaaminen on rakas harrastus, siinä missä se on myös työvälineeni ja palkkani peruste.

Kun poika käy tapansa mukaan pyytämässä palaa taikinasta maisteltavaksi, huomaan että toinen kupillinen kahvia on tyystin unohtunut pöydälle jäähtymään. Eihän se kovin kaksisen makuista enää ollut, mutta kaadoin sen silmät kiinni suuhuni ja yritin ajatella, että onhan tämäkin sentään jotain. Vaikkakaan ei enää niin lämmintä kuin olisi voinut toivoa, mutta menkööt nyt tämän kerran.

Päätän tehdä toisesta taikinan puolikkaasta leivän ja toisesta sämpylöitä. Mieleen palaa muistot mummolasta ja muistaakseni yhdestä joulukuisesta illasta. Olimme nähtävästi juuri tulleet veljen ja ukin kanssa saunasta, kun mummo pyöritti leipää tuvassa. Tupa oli valmistanut itsensä jo yöpuulle, mutta keittiösaarekkeen valot olivat vielä näyttämässä valoa työpisteelle. Hänen vieressään oli iso puukiulu, jossa oli varmaankin juuritaikinaa. Tummaa ruista.

Tottuneet kädet pyörittivät taikinan palaset nopeasti leivän muotoon ja siitä pöydälle odottamaan muiden leipien valmistumista, jotta ne voitaisiin siirtää puu-uuniin paistumaan. Uunia lämmitettiin pitkillä haloilla, noin metrin mittaisilla. Taisivat olla koivua.

Tuvan kuvaputkitelevisioon oli kytkettynä enoni Commodore 64 –tietokone, jolla pelasimme hetken aikaa jotain avaruus-seikkailua. Se oli sivusta kuvattu tasoloikka, jossa oli mustavalkoiset värit ja astronautin näköinen pelihahmo kulki loikkien vasemalta oikealle. Tavattoman vaikea niin pienelle pojalle, mutta hyvä se silti oli. Muisto on lyhyt, mutta arvokas. En minä muuten varmastikaan niin paljoa itse tehtyä leipää arvostaisi, jos en olisi mummolassa sellaista herkkua saanut maistaa.

Koetan nyt muistella käsien liikettä, jolla mummo aikoinaan leipää ammattitaitoisesti pyöritti. Aivan varma en ole käsien käytöstä, mutta mielestäni lopputulos näytti vähintäänkin hyvältä.  Puinen leikkuulauta taikinan alla ja työtason valaistus antavat jollain omituisella tavalla vielä oman pienen lisänsä käsin pyöriteltyyn taikinaan. Suupieleni kaartuvat vienoon hymyyn ja päätin kruunata tilaisuuden sytyttämällä muutaman kynttilän seinällä olevalle hyllylle. Aavistuksen pimeä keittiö työvaloineen ja kynttilöineen muistuttaa hieman muistoa mummolasta ja vankasta osaamisesta.

Uunin merkkivalo naksahtaa viestiksi siitä, että nyt olisi aika laittaa taikina kohoamaan sähköuunin hellään sadan asteen lämpöön. Tapanani on kohottaa taikinaa ensin kymmenen minuuttia sadassa asteessa, jonka jälkeen otan taikinan pois ja nostan uunin lämmön kahteensataan asteeseen. Taikina jälleen kymmeneksi minuutiksi uuniin ja valmista on.

Kun uuni on paistanut molemmat pellilliset kullanruskeiksi, otan vielä kuvat molemmista tuotoksistani ja vien tuoretta lähiruokaa olohuoneeseen viltin alla istuvalle pojalleni.

”Tuore leipä on sydäntä lähellä,
tuore leipä on parasta ikinä.”

Tie niin isän, kuin lapsenkin sydämeen käy vatsan kautta.

Hyvää Isänpäivää kaikille isille.

#Kutsumua

Minä olen ylipainoinen. Minä olen hätävara. Minä olen kiusattu ja kiusaaja. Minä olen Hannu.

#Kutsumua on hieno kampanja. Olen seurannut sosiaalisenmedian kautta, kuinka moni tutuistani ja julkisuuden henkilöistä on kertonut omakohtaisesti kiusaamisesta. Määrä ja erityisesti henkilöt itsessään ovat olleet yllättäviä. Mutta toisaalta, henkilöt jotka nyt tunnen, ovat vahvoja ja itsevarmoja. He ovat kasvaneet henkilöinä kiusaajistaan yli. Annan isosti arvoa kaikille, jotka ovat jakaneet omia tuntemuksiaan nuoruudestaan ja omista peloistaan. Tässä on palanen minun nuoruudestani ja sen peloista. Ei kaikkea, mutta palanen vain.

Ala-aste
Ensimäiset muistikuvat kiusaamisesta minulla on ala-asteelta, kun muutimme perheemme kanssa maalta kaupunkiin. Uusi ympäristö ja uudet ihmiset ympärilläni olivat omalla tavallaan hieman pelottavia, mutta samalla myös ihania ja uusia. Entisen koulun kaverit (joita ei heitäkään paljoa ollut) olivat vaihtuneet uusiin, hieman villimpiin poikiin. Pojat kuuntelivat Metallicaa ja olivat omassa pienessä jengissään. Sitä kai yritti kuulua joukkoon ja huomaamattani minäkin syljeskelin välitunnilla asfalttiin. Lainasin kirjastosta muiden poikien suosimia levyjä ja yritin opettella pitämään niistä. Eihän siitä mitään tullut. Minun musiikkimaulleni naurettiin ja sain kuulla siitä useimmiten välitunneilla. Se kun ei edustanut sitä rautalankamusiikkia, josta muut ikäiseni pitivät.

Luokallani oli eräs poika, jota myös kiusattiin. Hänellä ei ollut juuri kavereita, eikä juuri aihettakaan olla kiusattu. Hän ei ollut juuri ollenkaan muuten poikkeava meistä muista, mutta hän oli siltikin se luokan kiusatuin lapsi. Pieni poika. Pönkitin omaa itsetuntoani ja yritin saada itselleni uusia kavereita olemalla kiusaamisessa mukana.

Oli varmaankin ensimäinen kouluviikkoni uudessa kotikaupungissani, kun istuin ensimäistä kertaa jälki-istunossa. Mitään erityistä emme tehneet tuon pojan kanssa, tuuppasimme vain kerran toisiamme ja siitä sitten muut luokan pojat kertoivat opettajalle. Olimme kuulemma tapelleet. Oloni ei ollut järin ylpeä. Häpesin ja pelotti.

”Piireihin” kuuluminen on kovaa valuuttaa, kun haluaa viettää aikaa muidenkin kuin perheen kanssa. Koulussa ollessani oli helppoa, kun ympärillä oli olosuhteiden pakosta muitakin ikäisiäni lapsia. Missäpä muualla ala-aste ikäiset lapset olisivat olleet arkisin kuin koulussa. No, laskematta niitä jotka lintasisavat. Juuri ne, jotka olivat niitä ”kovia”. Heistä en ikinä ollut kiinnostunut edes saamaan kavereita, mutta oli luokallani kuitenkin muutama, joiden kanssa viihdyin. Ei ollut kuitenkaan itsestään selvää, että olisin voinut olla heidän kanssaan koulun jälkeen.

Muistan elävästi erään keskustelun, kun kysyin yhdeltä kaveriltani, että missä järjestyksessä hän soittaa luokkalaisilleen vapaa-ajan menoista. Kysyin, olinko listan viimeisenä. Kyllä, hän myönsi, että en ollut listan kärkisijoilla. Olin se ”hätävara” jolle soitetaan, kun muilla on parempaa tekemistä.

 Koska pikkuveljelläni oli enemmän kavereita, yritin olla heidän mukanaan. Muutaman kerran menin heidän mukaansa kylään, mutta huonolla menestyksellä. Ei tullut jatkossa enää kutsuja. Tunne ulkopuolisuudesta on jäätävä.

Jos minun pitäisi kuvailla ulkopuolisuuden tunnetta, sanoisin että se on kuin hengityksen höyryinen jälki peilin pinnalla, joka ei kuitenkaan haihdu pois. Se on kuin varjo komerossa, tai huulipunan jälki toisten poskilla. Vesipisara saharassa.

Yläaste
Vuodet kuluivat ja luokan pojat siirtyivät kanssani luokalta toiselle. Samat kiusatut, mutta uudet jutut. Yläasteella luokallemme tuli uusi poika. Pitkätukkainen vitsiniekka, jolla oli ”sana hallussa”. Hänen loan heitoistaan parhaiten on jäänyt mieleeni eräs englannin tunti, jossa tehtiin pantomiimia. Tämä pitkätukkainen poika käveli luokan keskelle ja osoitti minua ja näytteli syövänsä jotain. Eräs luokan pojista huusi ”HAM!”. Kyllä. Oikea vastaus oli kinkku. Moni nauroi pojan nokkeluudelle.
Yksi ei.

Muistan myöskin erään välitunnin, kun odotimme opettajan saapumista paikalle. Istuimme luokan edustalla itse kukin omissa nurkissamme. Paikalla taisi olla yksi ainut sohva, jossa luokan ”kovimmat” istuivat. Se oli heidän etuoikeutensa. Heidän korokkeensa, johon muiden ei kannattanut yrittääkään istua.

Kärhämän alkua ja sen syytä en muista, mutta tilanne kärjistyi siihen, että se luokan poika, jota kiusattiin, yritti kaataa minua selälleni. Minä kuitenkin kaadoin hänet ja yritin kävellä hänen vatsansa päällä. Muut hurrasivat ympärilläni. Tunsin olevani vahva. Hemmetti, taisin hetken olla aika kova poika. Olin hetken itseni uhri, kiusaaja.

Se taisi olla jo yläasteen viimeinen vuosi, kun aloitin uuden harrastuksen. Itsepuolustuslajin, jonka nimi oli Han Moo Do. Nokkelimmat lukijat huomaavat jo tässä vaiheessa, että lajin nimessä on kolme samaa kirjainta, kuin omassanikin on. Jaksoin harrastaa tätä lajia muutaman vuoden. Painoni putosi silmissä ja itsetuntoni parani hiukkasen verran. Siksi kai uskalsin kävellä sen erään pojankin päällä.

Ammattikoulu
Seurasin ammattikouluun erään kaverini perässä. Kovin montaa kaveria minulla ei tässä vaiheessa ollut. Taisi olla puolitoista. Yksi kunnollinen, toinen oli vähän ”niin ja näin” josta ei ottanut selvää, oliko hän kiusaaja vai kaveri. Kuulin vielä ammattikoulun aikaankin herjaa harrastukseni ja oman nimeni yhteläisyydestä. Hannu Moo Do. Pojat pelleilivät ja kyselivät typeriä kysymyksiä ironiseen sävyyn. ”Eihän se ole edes kova laji kun se ei ole tunnettu. Leffoissa käytetään Kung Fu:ta.”

Muistan elävästi sen päivän, kun kiusaaminen aiheesta loppui. Sanallakaan ei kukaan maininnut asiasta sen päivän jälkeen, kun sanoin ”Lopetin Han Moo Do:n eilen. Nyt ei tarvitse enää mainita asiasta”. Näin jälkeen mietittynä, olisin tehnyt viisaasti kun olisin muotoillut sanani toisin ja jatkanut harrastustani.

Tämä samainen tyyppi, jolle kerroin lopettaneeni harrastuksen, keksi laittaa minulle erään nettilinkin jonka sisältö karisteli herkän pojan maailmaa aika urakalla. Sivulla luki isoin kirjaimin: ”Hannu Lukkarinen is worlds biggest masturbater!”. En usko että nykyajan nuoria tämä hetkauttaisi, netti kun on täynnä kaikenlaisia pilailusivuja ja muita vastaavia. Minä vaan en tuollaisista mitään silloin tiennyt. Jäin koulusta pois pariksi päiväksi ja näyttelin kotona sairasta.

Armeija
Armeijaan meno oli omalla tavallaan helppoa, koska siellä ei ollut tuttuja. Samalla se myöskin pelotti. Kehen siellä oikein voi turvautua? Esitteissä näytetyt varusteet ja ajatus aseen käytöstä pelotti ihan hemmetisti. Muistan kuinka ensimäisenä, juuri sinä päivänä kun saavuin kasarmille hakemaan muiden mukana varustesäkkiäni, etsin huoneesta epätoivoisesti ystävällisen näköisiä ihmisiä. Löysin erään isohkon pojan, jonka sivuun hiljalleen hakeuduin. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minne meitä oltiin viemässä, mutta salaa toivoin että tämä iso kaveri vieressäni tulisi samaan paikkaan. Ei tullut.

Alokas- tai jääkäriaikana en kokenut sen kummempaa syrjimistä, kuin että kun muut kutsuivat muita sotkuun kahville, en kuullut nimeäni kertaakaan mainittavan. Muistankin kuinka kerran nostin tästä aiheesta pienen mekkalan sanomalla ”Kyllä muut kutsutaan paitsi Lukkarinen. Lukkarinen jää tupaan kuuntelemaan radiota”. Eräs tupatoverini katsahti minuun hieman hämmentyneenä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Minut laitettiin aliupseerikouluun, vaikkakaan en tahtonut sitä. Olin toki hieman imarreltu, mutta pääasiassa en pitänyt ajatuksesta, että tulisin viettämään armeijassa kokonaisen vuoden. Olinhan ajatellut armeijaa vain puolen vuoden mittaisena kouluna. Muistan, kuinka kuumeisena sairaspäivänäni yksikön kapteeni kutsui minut toimistoonsa ja ilmoitti päätöksestään. Väittelimme hieman asiasta, mutta myönnyin kuitenkin aliupseerikoulutukseen. Tämän jälkeen menin tupaani ja soitin isälleni. Isä kuulosti iloiselta ja ylpeältä, minua itketti.

Näin jälkeen muisteltuna johtajakoulutus oli ehkäpä armeijan parasta aikaa. Sain koulutuksen siihen mihin halusinkin ja pääsin tekemään sellaisia asioita jotka olivat minun mielestäni hienoja ja siistejä. Harmikseni en vain huomannut olevani johtaja. Pidättäydyin natsojeni takana aina kun oli mahdollista ja annoin jääkäreille käskyjä. Jos ei puhe toiminut, huusin. Tämä on tottakai armeijan tapa, että esimiestä totellaan. Minua harmittaa kovasti, ettei minulle tullut eri ihmisiä johdettavaksi, sillä ryhmäläisteni kanssa henkilökemioista ei juurikaan voinut puhua. Elävimpänä muistona ryhmäläisteni kunnioituksesta voin mainita erään sotaharjoituksen, kun kuulin että he olivat käyneet kusemassa minun poterooni.

Nykyisin
Tänä päivänä en ole juurikaan tekemisissä kiusaajieni kanssa. Olen monesti miettinyt, että haluaisin pyytää anteeksi siltä pojalta jota aikoinaan kiusasin. En halua tehdä sitä netin välityksellä, joka olisi tietenkin se ”nopein ja helpoin keino”, vaan haluan sanoa sen kasvotusten. Sattumalta kaupassa, tai kävelykadulla.

Kiusaamisessa ei ole mitään hienoa tai loistokasta. Se on vain oman egon pönkitystä toisten heikkouksilla. Jos näette kiusaamista, menkää väliin. Palkaksi siitä saat paremman mielen itsellesi ja kiusatulle. Pelkkä ”win-win –tilanne”!

Olen vieläkin hieman ylipainoinen, mutta kuitenkin sinut itseni kanssa, vaikka en aivan unelmamitoissa eläkkään. En ole hätävara, enkä myöskään hätävara.

Minä olen itsenäinen. Minä olen luova. Minä olen vahva. Minä uskallan olla oma itseni. 

Minä olen Hannu.

Jännitys

Kello on puoli neljä. Ajattelen, että enää vartti ja voin lähteä hyvällä omallatunnolla pois töistä tältä päivää. Aika matelee, kun vilkuilen kelloa tuon tuosta. Hermostunut oloni on niin tiivistä, että se on käsin kosketeltavissa. Vain tuntia aiemmin laantunut ukkonen hiostaa oloani ja ilman sähköisyys särkee hieman takaraivossa. Olin kysynyt pomolta luvan lähteä tänään hieman etuajassa parturiin, mutta lupasin vastineeksi tulla huomenna sitten hieman myöhemmin töihin. Tämä on aika usein käytettyä huumoria minun ja pomoni välillä, mutta siihen ei vain kyllästy.

Viimeinkin kello on viittätoista vaille neljän. Pakkaan työkaluni ja lähden hillityllä puolijuoksulla kohti autoa. Huomaan ettei lompakko ole mukana. Hemmetti! Parturiin on varattu aika tasaksi, eikä sen jälkeen. Nyt tuli kiire! Juoksen loppu matkan autolle ja hetken aikaa kestänyt tuulen vire kasvoilla muuttuu seisahtuneeksi kolmenkymmenenviiden asteen ilmaksi. Ajattelin, että pakko tämän auton ilmastointi on korjata, mutta ei tänään. Ei nyt. Nyt on muut jutut mielessä.

Porhalsin kuitenkin rajoitusten mukaan kotiin, juoksin lompakon luo ja takaisin autolle.  Hermostuneisuus oli nyt vaihtunut hilpeydeksi. Radiosta soi Volbeatin Lonesome Rider –kappale. Avasin ikkunat ja annoin musiikin soida oiken lujaa. Saatoinpa ehkä vähän huutaakkin mukana. En vielä tiennyt kuinka iloiseksi tänään vielä tulisinkaan.

Ajoin  parturikampaamon parkkipaikalle ja kävelin rauhallisesti ovesta sisään, samalla järjestellen puhelimella lapsenvahdin aikataulua. Tiskille saapuessani kuulin huonoksi onnekseni, että odottamani parturi ei ollutkaan paikalla vaan vietti sairaslomapäivää kotonaan. Hän kuulemma tulisi torstaiksi, jos haluan siirtää ajan sinne. Puntaroin hetken vaihtoehtoa, jonka hän oli minulle juuri antanut. Hän voisi leikata nyt, tai sitten odotan torstaihin. Nuori tyttö näytti ikäisekseen kuitenkin ammattitaitoiselta, enkä raaskinut kysyä että oliko hän opiskelija. Päätin, että nyt on kuitenkin se hetki, että nyt on vain pakko. Ei ole vaihtoehtoja. Nyt on pakko luottaa.

En kehdannut myöntää tytölle, että olin aavistuksen pettynyt kun vakio parturini ei ollutkaan paikalla, mutta toisaalta hän osasi työnsä sen verran hyvin, että rohkenin kysyä muun jutustelun ohella hänen historiaansa parturikampaajana. No, puolitoista vuotta on enemmän kuin nolla. Ja Kyllähän hän hyvin leikkasikin. Kannatti luottaa.

Hänen vielä viimeistellessään työtään, minun oli jo pakko nostaa kämmenet suojaliinan päälle tuulettumaan. Minua alkoi jälleen hermostuttaa. Nyt tosin niin paljon, että kämmenet hikosivat. Kerroin hänelle syyn hikoiluuni ja hermostuneisuuteeni. Hän hymyili oikein leveästi ja ojensi peilin. Nyt työ oli valmis. Tukka oli kunnossa. Parran olinkin jo leikannut edellisenä iltana siksi, ettei kaula punottaisi.

Tavallisesti annan parturin laittaa tukkaani jotain muotoiluainetta, mutta kerroin että menen kuitenkin kotona suoraan pesulle ja laitan tukkani itse, joten minun puolestani voidaan tuotteet säästää sellaisille asiakkaille jotka tarvitsevat niitä minua enemmän. Maksoin työn ja lähdin autolle. Jälleen pieni järjestelypuhelu lapsenvahtihommista ja saatoin käynnistää auton. Nyt kotiin!

Hermostuneisuuttani ei lievittänyt yhtään parturikäynnin lopputulos, eli leikattu tukka. Olihan lopputulos tottakai siisti, mutta kun olin juuri tottunut laittamaan pidempää tukkaa, se oli taas lyhyempi. Suihkussa pesin itseni tervashamppoolla. Terva on minulle kaikessa sen kaupallistetussa muodossaan ihana asia. Erityisesti tervashamppoo tuo mieleen varhaiset lapsuuden kesäillat savusaunassa. Se tuoksu rauhoittaa kiireisemmänkin hetken keskellä. Saa pysähtymään aloilleen. Tervan taikaa.

En tiedä mistä se johtui, mutta hiukset asettuivat kuin taiasta paikalleen. Ajattelin että ”Hemmetti, tämähän alkaa jo sujua!”. Vain kuukautta aiemmin leikattu uusi tukan malli oli vaatinut paljon harjoitusta ja totuttelua, nyt se näköjään alkoi tuottaa hedelmää.

Lapsenvahdin vaihto onnistui lähestulkoon kuin olympialaisissa viestikapulan antaminen seuraavalle juoksijalle. Nyt ei kuitenkaan juostu, mutta sujui siis muitta mutkitta. Puin kengät jalkaani ja kerroin lapsenvahdille pakastimen jäätelökätköstä. Autoa kohti kävellessäni huomaan oikean kenkäni olevan pohjasta rikki. Seisahdin ja suljin silmäni. Katselin silmät suljettuna kohti taivasta ja mietin ”Miksi tänään... Miksi tänään...”

Lähdin kuitenkin tarpomaan jälleen kohti autoa, mutta silti ajatus särkyneestä kengästä jäi riepomaan takaraivooni. Muistan kuinka olin vain kuukautta aiemmin puhunut tuttavan kenkäkauppiaan kanssa uusien kenkien hankkimisesta, kunhan ajan hänen putiikkinsa ohitse. Enpä ollut ajanut. Olisi varmaankin kannattanut.

Ilma oli onneksi jo hieman viileämpi, eikä autokaan tuntunut niin kuumalta. Avasin kuitenkin ikkunat ja huudatin jälleen radiota. Yritin saada hermostuneisuuden kaikoamaan tuulen ja musiikin mukaan. Eihän se kauhean hyvin onnistunut. Pidin ratista tiukasti kiinni, ettei nyt vain sattuisi mitään kolaria vain siksi että tällä jännittäjällä sattui olemaan hikiset kämmenet ja ratti ei siksi pysynyt käsittelyssä. Viimeinen asia mitä toivoin tapahtuvan, olisi ohjausvirhe jolla tekisin suojatiestä turvattoman jollekkin tuntemattomalle ihmiselle.

Saavuin lopultakin kaupunkiin ja löysin pienen etsimisen jälkeen parkkipaikan. Paikkoja oli kolmekymmentä, joista kaksikymmentäyhdeksän oli varattuja. Hymyilin ja laitoin palapelin puuttuvan palasen paikalleen. Parkkikiekko vielä paikalleen, vilkaisu peiliin ja syvä huokaus.

Laitoin auton ovet lukkoon.

Lähdin kävelemään kauppakatua pitkin kohti ravintolaa. Vastaan käveli paljon ihmisiä. Osa katsoi kävellessä kenkiään ja toiset puhelintaan. Vilkuilin salaa ihmisiä ja etsin tietynlaisia kasvoja. Nyt alkoi jo jännittää. Vastaan ei tullut yhtään tutun näköistä henkilöä, vaan kaikki olivat ventovieraita. En malttanut istuutua sovitulle paikalle, vaan jäin nojaamaan seinää vasten. Selasin hermostuneena vielä hieman puhelinta ja tarkistin kelloa sen seitsemän kertaa. Ainakin seitsemän kertaa. Ehkä kahdeksan.

Kello oli seitsemäntoista viisikymmentäyhdeksän. Silloin deittini saapui ja kättelimme.

Mitä on onnistuminen?

Onni(stuminen) ja ilo. Ne kulkevat omalla tavallaan käsi kädessä ja lähtevät liikkeelle vain sinusta itsestäsi, ei kenestäkään muusta. 

Katsoin aamulla Disneyn Frozen -animaatioelokuvan, jossa pienestä lapsesta lähtien kahlittuna oman erityisyytensä takia ollut prinsessa päätti tehdä viimeinkin niinkuin huvittaa. Hän lauloi "Here I stand", eli "Minä seison tässä" tai "Minä olen tässä". Miten sen itse kukin haluaa tulkita.

Eräs ystäväni sanoi minulle taannoin, että minun pitäisi uskaltaa tulla henkisesti "ulos kaapista", mutta ei sillä homolla tavalla. *hymy* Hän sanoi että muistutan häntä jollain tavalla minun iässäni.

Hän sanoi, että minun pitäisi uskaltaa olla enemmän oma itseni ja minun pitäisi uskaltaa tehdä asioita jotka tuntuu minusta hyvältä. Oman mukavuusalueen lähipiirissä tottakai. 

Liikaa ei kannata mennä epämukaville laduille, koska siellä ei ole oma itsensä ja epäonnistumisen riskin pelossa virheet ja stressi saattavat tappaa mielenkiinnon.

Tuosta tilanteesta on nyt pari viikkoa ja olen miettinyt sitä harvasen päivä. Olin tuolloin julkaissut ensimmäisen "Arkeni tarinan" ja päätinkin hänen neuvojensa pohjalta julkaista kirjoitukseni näin blogina. Näin nämä kirjoitukset säilyvät pidempään, samassa tilassa ja helpommin luettavana. Samalla myöskin tarjolla isommalle yleisölle.

Blogin julkaisu jännitti hieman, mutta vatsassa kuhersi sellainen terve ja ihana perhosparvi, että en vain voinut olla tekemättä sitä. Näin jälkikäteen ajatellen, ratkaisu ei kaduta yhtään.

Takaisin kuitenkin tähän päivään. Eilisen illan aikana sain kutsun tälle illalle kaverini harjakaisiin. Nuori mies on päättänyt rakentaa talon. Hemmetti soikoon! Tunsin terveellä tavalla itseni hieman vanhaksi, kun muistelin tuota miehen alkua ja tutustumistamme hänen ollessaan mopoiässä. Vuodet ei enää vieri, vaan ne juoksevat. Tai ainakin hölkkäävät.

Iltaa odotellessa tulin aamupäivällä käymään paikalliseen leipomoon kahville. Kotona ajattelin jotta menisin istumaan samaan pöytään, jossa istuin edelliselläkin kerralla. 

Hetkisen ajatukseni kävi vierailemassa viimeksi tapaamissani punaisissa varpaankynsissä. Ajattelin kuitenkin että tuskimpa tuuria käy niin paljoa, että törmäisin häneen. Eikä käynytkään. Mutta parkkeeratessani autoani huomasin tutun leipomon omistajan, joka piirsi kahvilan edustalle asfalttiin katuliiduilla 'Tervetuloa Riiheen!'. Eri väreillä tottakai, ettei vahingossakaan jäisi keneltäkään huomaamatta.

Taustalla soi J. Karjalainen. Hän on tänään kaupungissa keikalla. Ja jos artisti saataisiin käymään paikanpäällä kahvilla, se menisi kuulemma nimmaria vastaan käsipäivääkaupalla. Mutta mitäpä sitä ei fanina nimmarista tekisi? *silmän isku*

Keskustelimme myöskin kahvilan terassista, johon tällä kertaa jäinkin juomaan kahvini. Kesäkahvilan perustaminen oli ollut jo mielessä pari vuotta, mutta vasta tänä kesänä se oli laitettu pystyyn. Asiakkaatkin olivat ihmetelleet, että miksi tätä ei oltu aiemmin keksitty. 

Ajattelin että tämä on varmasti mahtavaa. Pitää omaa rentoa kesäkahvilaa, jossa saa soittaa juuri sellaista musiikkia josta itse tykkää ja nähdä hymyileviä ihmisiä. Tämä on varmaankin sitä vapautta ja onnea. En ole kuitenkaan varma, kun se ei tullut puheeksi.

Olen nyt hymyillyt koko aamun ja miettinyt, millaista onni ja onnistuminen on. Se on uskaltamista. Jos ei uskalla antaa, ei voi saada. Tee niitä asioita joista tykkäät ja joista sinulle tulee hyvä fiilis. Sellaisia asioita joista saat hyviä kiksejä. Onnistumista on hyvin vaikea kantaa suoraan kenenkään syliin ja sanoa "Ole hyvä, nyt olet onnellinen".

Toivotin hyvät päivän jatkot tiskin taakse ja lähdin muutaman tunnin istumisen jälkeen kotiin valmistautumaan illan harjakaisiin. Neljän seinän sisältä pois pääseminen on happea keuhkoissa. Kaasutin pois paikalta ja huusin keuhkoni puhtaiksi "Here I stand, Here I stand!"

Tervetuloa onni, minä olen valmis!

Rannalla, epämukavuusalueella.

Ulkona on kuuma kuin pätsissä. 

Työpaikallanikaan ei asia ole sen kummempi. Hikoilen jo pelkästä ajatuksesta, että minun täytyisi kohta kävellä autolleni jossa ei ole toimivaa ilmastointia. "Nelirenkainen sauna", ajattelin ja katsoin kelloa.

Siinä se seisoi. Viisarit osoittivat vain viisi minuuttia enemmän kuin äsken, tosin siitäkin tuntui olevan jo pieni ikuisuus. Ainakin varttitunti. Aika tuntui matelevan. Liekkö sekin halvaantunut tästä helteestä.

Annoin itselleni armoa, vaikka kello olikin vasta viittätoista vaille neljän. Mielessäni kävi ajatus, jota hieman itsekkin säikähdin. Olin yllättynyt että uskaltauduin ajattelemaan uimarannalle menoa. Ilman paitaa. Olisin epämukavuusalueellani. En erityisesti nauti omasta ruumiistani lievän ylipainon takia. Toisinaan olen sen kanssa sinut, toisinaan en. En tänään.

Jäin pureskelemaan ajatusta uimaan menosta poikani kanssa. Tosin hän pitäisi siitä. Saisi leikkiä rannalla ja vilvoitella. En ollut varma autoon istahtaessani, että sihahtiko kämmeneni iho kuumaa rattia vasten, vai kuvittelinko vain.

Vilkas mielikuvitus on tehnyt ennenkin tepposiaan, muttei onneksi mitään pahaa. Tosin olen ylpeä kiitävästä lahjastani. En osaisi kuvitella elämää ilman omaa mielikuvitustani ja sen värikkäitä ajatuksia niin pienistä kuin suuristakin asioista. Olen salaa päättänyt, että jonain päivänä vielä teen tuolla lahjalla jotain sellaista, josta minut muistetaan historian kirjoissa. Jotain merkityksellistä.

Ajan nelirenkaisen pätsini kotini parkkipaikalle ja avaan oven. Haukkaan henkeä kuin olisin sukeltanut uima-altaan päädystä päätyyn. Ihan niin kuin lapsena tehtiin liikunnan tunneilla. Kävelen päiväkodin portille ja ajattelen "Hemmetti, en minä siihen kuole". Vaihdan pikaisesti kuulumiset lapsenvahdin kanssa ja lähden poikani kanssa kävelemään kotia kohti.

Päästyämme sisälle, ojennan hänelle uimahousut. Sanoja ei tarvita, vaan poika vaihtaa ne mukisematta jalkaansa. Pukeudun itsekkin ja mietin edelleen peilin edessä, että minne olemme juuri nyt lähdössä. Julkiselle paikalle. Ilman paitaa. "Hemmetti..."

Käynnistän auton ja ajamme lähimmän uimarannan parkkipaikalle. Totean pojalle, että paikalla on aika paljon muitakin ihmisiä. Itsestään selvä asia tottakai, mutta toisinaan tuntuu mukavalta lohkaista olematon vitsi, tai sen tapainen lohkaisu jostain päivän selvästä asiasta. Icebreaker.

Kävelemme rantaa kohden pyyhepussin sekä pojan lelujen kanssa. Paikalla on selvästikkin aika paljon nuoria. Nuoriso on selvästikkin vallannut uimarannan oikean puoliskon, jossa on iso laituri ja hyppytorni hurjimpia uskalikkoja varten. Pojat hyppivät pitkissä shortseissaan korkeimmalta korokkeelta edellisten hyppääjien vaahtoaviin kuohuihin.

Katsottuani hetken heidän esitystään, joka selvästikkin oli suunnattu rannalla aurinkoa ottaville tytöille, ajattelin: "Aika vähäpäistä hommaa, mutta pojat on poikia". Kohtautin kulmiani ja ojensin pojalleni oikean käteni. Tapanani on ojentaa etu- ja keskisormi. Niistä on helppo ottaa pienellä kädellä kiinni ja minunkin on helppo pitää hänestä niin kiinni.

Jatkamme matkaa kohti uimarannan vasenta puoliskoa, jossa on enemmän nurmikkoa ja puita. Enemmän näkösuojaa. Kävelemme jäätelökioskin ohi. Jono koostuu lähinnä kouluikäisistä lapsista, jotka tärisevät tuntien uinnin tuloksena, kuitenkin mielessään vain jäätelö. Lisää kylmyytty jo puoliksi jäätyneeseen pääkoppaan.

Löydän parin koivun välistä suojaisan paikan, johon päätänkin laskea pyyhkeet ja pojan lelut. Eräs tuntematon nainen tulee kuitenkin lähemmäs ja kertoo että tältä paikalta on vasta löydetty lasin sirpaleita. Hämmennyn hieman hänen kohteliaasta eleestään pelastaa jalanpohjamme, mutta kiitän kuitenkin häntä ja siirrymme koivujen toiselle puolelle, lähemmäs muita ihmisiä.

Uskallan viimeinkin ottaa paitani pois. Tunne on samalla hyvä, mutta myöskin hieman jännittynyt.

Vain viikkoa aikaisemmin olin käynyt parturissa. Olin odottanut sitä puoli vuotta. Aloin kasvattamaan tukkaani tietoisesti viime joulukuussa, jolloin parin sentin pituinen tukkani oli helposti kuivattava ja nopeasti siistiksi taiteiltava. Nyt se oli kuitenkin jo ehtinyt virahtaa ponnarilla kiinnitettävään pituuteen. Pidin omalla tavallani siitä. Ainakin niin halusin uskotella itselleni.

Parturin tuoliin istahtaminen jännitti minua ihan pirusti ja kerroinkin siitä parturille itselleen. Onnekseni parturilla oli hyvä näkemys tukkani uudesta pituudesta ja leikkauksen mallista. Siitä tulisi klassinen, eikä laisinkaan sellainen jota olin tottunut pitämään edelliset vuodet. Olin niin tyytyväinen parturin lopputulokseen, että kiitin häntä kätellen ja lupasin ehdottomasti palata takaisin, kunnes seuraavan kerran tarvitsisin siistimistä. Tämä pelko oli voitettu ja tunsin parturista poistuessani olevani kovassa nousukiidossa itsetunnon suhteen. Viimeinkin.

Kokeilin vettä kädelläni, se tuntuikin yllättävän lämpimältä. Riisuin itsekkin kengät ja päälimäiset housut pois ja kahlasin pojan kanssa syvemmälle. Enää ei tuntunut niin hirvittävän pahalta. Oikeastaan hyvältä ja aidolta.

Poika nauroi ja ilakoi kun kellutin häntä vedessä niin että hän kiisi veden päällä kuin moottorivene. Toisinaan en osaa ajatella itseäni isäksi, vaan juuri kasvaneeksi aikuiseksi. Nyt minusta tuntui todella isälliseltä. Nyt tuntui hyvältä.

Nousimme rannalle hetkeksi lämmittelemään. Vaikka vesi olikin lämmintä, en viihtynyt siellä niin hyvin kuin junnuvuosina, jolloin vedessä saattoi viihtyä tunteja kerrallaan pakolliseen kotiin lähtöön saakka. Kai sitä alkaa tulla vähän vanhaksi, tai ainakin vanhemmaksi.

Istuin rantavedessä ja katsoin kun poika leikki kuorma-autollaan. Yritin neuvoa häntä, kuinka hiekkaa saa paljon ja helposti kuorma-auton lavalle, mutta neuvo ei kelvannut. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin teki niin kuin olin äsken näyttänyt. Hymyilin.

Nälkä alkoi muistuttaa olemassa olostaan, joten aloimme pakkaamaan tavaroitamme. Olimmehan olleet ulkona jo kuitenkin lähemmäs pari tuntia. Aika oli tuntunut löytäneen siivet selkäänsä. Poika olisi selvästikkin vielä viihtynyt, mutta lupasin että tulemme toisena päivänä uudestaan. Tein itselleni samalla karhun palveluksen. Lupasin sellaista mistä en suuresti pitänyt, mutta se lupaus olisi pakko pitää. Siedätys ei kuulemma tapahdu hetkessä.

Jäätelökopin kohdalla oli tuttava, itseni ikäinen tyttö. Jäimme hetkeksi juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia, emme olleet nähneet kuukausiin. Hän söi salmiakkijäätelöä. Ajattelin että kyllä maistuisi minullekkin.

Kun jäätelö loppui, hän kysyi minuun katsoen että jäikö hänelle suun ympärille mitään ylimääräistä. Hän käänsi päätään hieman, niin että näkisin vasemman posken, sitten oikean posken. Totesin leikkisästi, ettei näyttäisi mitään häiritsevän suurta jääneen. Hän mutristi huuliaan pienessä etukenossa minua kohti ja hymyili. Hän näytti hassulta, samalla ollen jopa hieman viehättävä.

Aika oli napannut jälleen siivet, enkä edes ajatellut mitä poikani teki. Hän ei pitänyt enää minua kädestä kiinni, vaan ihmetteli jäätelökioskin vieressä olevia polkupyöriä. Mittaili varmaankin silmillään ettei hän yltäisi ajamaan yhtäkään niistä.

Vaistomaisesti otin muutaman juoksuaskeleen poikaa kohti ja ojensin käteni. Onnekseni hän ei ehtinyt / halunnut mennä sen kauemmas minusta ja ystävästäni. Toivottelimme vielä hyvät jatkot ja jatkoimme matkaa tahoillemme.

Kävimme vielä kotimatkalla ostamassa jäätelöt iltapalaksi.

Itselleni ostin salmiakkijäätelön.

Punaiset varpaankynnet

Olen jonossa. Paikallisen leipomon tiskille on kerääntynyt jo paljon asiakkaita tuoreen leivän maukas maku mielessään. Paikalla on nuoria ja vanhempia asiakkaita. Nuorin taitaa olla 12. Hän on varmaankin isovanhempiensa kanssa ja näyttää nauttivan erikoisesta tilanteesta. Aivan kuin hän ei olisi ennen käynyt leipomossa. Vieno hymy tarttuu minuunkin, vaikka hymyilen jo itsekkin.

Lasken katseeni takaisin lattiaan, niin suomalaiset tekevät. Lasken kivilattiasta kaikkea, mitä silmilläni satun löytämään. Lattia on kuitenkin puhdas ja löydän vain muutaman pienen kiven, jotka ovat heti ulko-oven vieressä. Mietin että ulos jätetty kirjava räsymatto on houkutellut asiakkaita sisään kutsuessaan mukana kantautuvat kivet jäämään itsensä luo. Aivan kuin koira jätettäisiin ulos odottamaan, kun sen omistaja käy asioimassa lemmikeiltä kielletyssä paikassa.

Katseeni tarttuu huomaamattani edessä seisovan naisen punaisiksi lakattuihin varpaankynsiin. Kynnet on selvästikkin huolliteltu. "Söpöä", ajattelin ja huomasin ajattelevani miten noinkin pieni asia voi tehdä vaikutuksen. Nainen siirtyy vaaleanruskeine avokkaineen jonossa tiskille ja alkaa katsella leipähyllystä jotain suun mukaista.

Haen itselleni ison kahvin ja voipullan. Hymyilen, vaikka kyse on vain kahvista jota en sattumoisin juo nyt kotonani. Se tuntuu jotenkin erikoiselta ja hienolta. Samalla kun kävelen ihmisten ohi taiteillen täyden kahvikupin ja kahvileivän kanssa toiselle puolelle myymälää, ajattelen että tästä voisi tehdä tavan. Tulisin kerran kuukaudessa juomaan tänne aamukahvin. Ihan vain siksi että pääsisin pois kotoa. Olen huono lähtemään minnekkään jos minua ei erikseen kutsuta, se tuntuu vähän tunkeilulta.

Asettelen kahvikupin ja pullan lautasineen ikkunapaikalle ja istahdan. Huokaisen mielessäni henkeä, etten läikyttänyt piripintaan täyttämääni kahvia pitkin lattiaa. Kahvissa pitää olla minun makuuni maitoa sen verran että se maistuu. Ei pelkästään väriksi, eihän siinä olisi tolkkua laisinkaan. Aivan sama, kuin upottaisi teepussin kuumaan veteen sekunniksi ja ottaisi sen jälkeen pois.

Nautiskellessani kahvia, mieleeni palaa ne punaisiksi lakatut kynnet. Siinä oli sitä jotain. Harmi etten ajatellut katsoa hänen sormiaan, tai hänen silmiään. Hän olisi ollut varmasti tosi hurmaava ja muutenkin nätti. Kauniskin ehkä. Vaimoni ehkä. "Ei ehkä kuitenkaan. En olisi uskaltanut pyytää häntä edes ulos" -ajattelin.

Juotuani kahvin, menen leipätiskille ja katselen hyllyä. Mielessäni on ajatus. "Tuon leivän minä haluaisin ostaa ja antaa vaikka lahjaksi, jos ruusun tilalle pitäisi hankkia jotain muuta".

Toivotan vielä hyvät huomenet tutulle leipomon omistajalle tiskin taakse ja lähden jatkamaan matkaani. Värikäs räsymatto jää ulko-ovelle toivottamaan asiakkaita tervetulleeksi ja on valmis pitämään seuraa sisään pyrkiville pikkukiville.